12 markkaa

Tämän artikkelin inspiroimana kirjoitin aikoinaan lyhyen tarinan huutolaislapsesta nimeltä Eero. Ankea niin kuin aiheensa, vähän (tahattomasti) koominen ehkä joiltain osin.

 

12 markkaa

Tänään on 28 päivä joulukuuta, vuonna 1921. Päässä humisee. Hirveä hälinä. Joku huutaa ja jostain päin kuuluu niiskutusta. Iso käsi tarraa olkapäästä. Haistan hien ja tupakan. Isokätinen mies ohjaa minut ulos kirkosta ja puristaa ranteesta niin kovaa että sattuu. 12 markalla se minut osti. Me kävellään rivakkaa Joukahaisen luo. Se on minun uuden perheen suomenhevonen. Pysähdyn kärryjen viereen katsomaan sitä.

”Kyytiin siitä.” Minut ostanut mies sanoo karhealla, matalalla äänellään. Muuta se ei sano koko matkan aikana, rykii vain tuon tuostakin. Taivas on sininen, hevonen hörähtelee välillä ja tietä päällystävä lumi narskuu Joukahaisen kavioiden ja kärryjen pyörien alla kulkiessamme kohti uutta kotiani. Matka tuntuu kestävän iäisyyden. Tie on suora ja toisella puolella on pelkkää metsää. Välillä vasemmalla näkyy taloja, ja peltoja. Tuijotan suoraan eteeni ja yritän käsittää mitä tapahtuu. Olo on niin epätodellinen. Pelko ja suru tuntuvat kylläkin todelta, ja kylmyys. Nipistän itseäni polvesta ja toivon herääväni. Hätkähdän isokätisen miehen rykäistessä kovempaa kuin aikaisemmin. En uskalla katsoa sitä, en edes kunnolla tiedä miltä se näyttää.

Iäisyyden jälkeen käännymme kapeammalle tielle ja sen päässä näkyy punainen talo. Lähempää katsottuna näkee maalin rapistuneen reippaasti. Tilalla on pieni talli ja sen takana pieni pelto. Nousen kärrystä ja jään seisomaan Joukahaisen viereen. Pian jalkojeni viereen ilmestyy suurempi pari. Nostan katseeni ja kohdistan sen ensimmäistä kertaa isännän silmiin. Se on vanhan näköinen. Varmaan satavuotias. Päälaelta se on jo kaljuuntunut mutta pään sivuilla on vielä tummaa tukkaa jäljellä. Myös parta ja viikset kasvavat tuuheana. Se saa sen pään näyttämään tosi pieneltä, vaikka se on tosi pitkä. Vähän hintelä kylläkin. En koko 7-vuotisen elämäni aikana ole nähnyt yhtä kauhistuttavan näköistä ukkoa. Jahka ilkeää. Ukon nimi on Johannes Nikkanen. Katsekontaktimme päättyy kolmannen miehen liittyessä joukkoomme. Se näyttää kiltiltä. Sillä on isot, pyöreät ruskeat silmät ja iso pää. Se ei ole niin pitkä kuin Johannes, mutta tukkaa sillä on enemmän. Sellaiset kunnon kiharat. Nuorempikin se taitaa olla. Se vilauttaa nopean hymyn kun meidän katseet kohtaa mutta kääntää pään äkkiä pois ja hieroo niskaansa.

”Nuutti, tässä on Eero Laitinen. Se tulee asumaan meijän luo. Vie Joukahainen talliin ja jukoliste teekkin kaikki oikein, tai vetehinen tulee ja nappaa.” Johannes kähisee kiharapäälle, joka luo minua kohti nopeita pelokkaita vilkaisuja ja tekee sitten työtä käskettyä. Minun ja Johanneksen matka jatkuu torppaa kohti. Mietin mikä mahtaa olla vetehinen. En uskalla kysyä. Kävelen isännän vanavedessä sisälle tupaan ja nenään tulvii tunkkainen haju. Tuvassa on tummat hirsiseinät ja iso hirsipöytä. Huoneen päädyssä on sänky jossa istuu vanha, väsyneen näköinen huivipäinen eukko. Se luo minuun lyhyen mulkaisun ja kysyy sitten Johannekselta:

”Paljonko tuosta rääpäleestä?”

”12 markkaa.” Johannes vastaa.

”Jassoo. Mikskäs sitä poikaa kutsutaan?” Vanha nainen kysyy. Minä en uskalla vastata.

”Eikö se ossaa puhua?” Vanha nainen jatkaa.

”Laitinen, Eero Laitinen on minun nimeni, rouva.” Esittelen itseni.

”Tiijäkkös, Eero, tässä talossa tehdään töitä eikä laiskotella, onko selevä?” Vanha nainen kysyy ilkikurisella äänellä. Pian tämän jälkeen vanha nainen kuorsaa sängyllä, Johannes ja Nuutti on ulkotöissä ja minä kuuraan lattiaa.

Katson rosoista jäänpintaa istuessani Joukahaisen selässä sen kulkiessa rauhallista tahtia kohti rantaa. Keikun puolelta toiselle sen paksun selän päällä. Kuu mollottaa taivaalla ja ilma on tyyni. Silti tunnen oloni pelokkaaksi. Puristan Joukahaisen paksua harjaa nyrkkeihini ja katselen kaukana siintävää rantaviivaa ja sen takana sijaitsevaa valkoisten puiden metsää. On niin kylmä että hengitykseni höyrystyy. Höyryä tulee suustani niin paljon että ympäristö muuttuu nopeasti kauttaaltaan sumuiseksi. Hiljaa kaukaisuudesta, takaamme, alkaa kuulua ratinaa. Kuulostaa siltä kuin jää pettäisi altamme. En näe enää muuta kuin sumua. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa ratinan lähestyessä. Vaikka näköaististani ei ole hyötyä, tiedän että minua lähestyy vetehinen. Se on tullut jään alta ja on nyt minun perässäni viedäkseen minut mukanaan. En uskalla kääntyä vaan alan sen sijaan potkimaan ratsuni kylkiä hullunlailla saadakseni siihen vauhtia, mutta se on pysähtynyt. Se on jäätynyt paikalleen. Kuulen vetehisen hengityksen lähelläni ja sen vastenmielisen rykimisen. Avaan silmäni. Suuri jalkapari seisoo silmieni edessä. Nostan katseeni ja kohtaan Johanneksen kylmät silmät. Se polttaa piippua ja katsoo minua hengittäen raskaasti. ”Ylös!” Se huutaa. Nousen hitaasti ylös tuvan lattialta. Raajani ovat vielä kohmeessa kylmästä, vaikka olen nukkunut takki päällä. Noustessani ylös päässä alkaa pyöriä. Mahassa kurisee. Katson kysyvästi Johannesta. ”Mitä pällistelet siinä. Haluatko sinä opinahjoon vai et? Minä en ehi sinua viemään kun töitä riittää ja Nuutti on tyhmä jullikka. Sen kanssa sinä vuan eksysit. Ala tulla niin minä kerron minne päin männä.” Johannes viittoo ja lähtee marssimaan ovea kohti. Ehdittyäni ottaa yhden askeleen hänen ollessa jo ovella, käheä rääkäisy kajahtaa ilmoille ja pysäyttää meidät molemmat. ”Kai sitä Johannes pittää tuolle jässikälle evästä antoo matkaan. Ota poika. Siinä pöydällä on kahvileipee jälellä.” Talon emäntä vinkkaa sängyn pohjalta. Vilkaisen nopeasti Johannesta ja kävelen rivakasti pöydän äärelle, jossa odottaa pienen pieni köntti leipää. Survon sen takin taskuuni ja säntään Isännän perään. Kylmä viima tuntuu luissa ja ytimissä heti ulos astuttua. Johannes kävelee nopein askelin pihamaan poikki minä vanavedessään. Pääsemme pian tienristeykseen. ”Kävele vuan suoraan ja pidä silmällä vasenta laitaa. Kun niät mehtäpolun niin lähe kulukemmaan sitä pitkin. Se vie metän poikki ja siellä tulee toinen tienristeys. Kiänny oikealle ja jatka suoraan kunnes niät koulurakennuksen. Älysitkö?” Johannes kysyy. Nyökkään hädissäni vaikka en ole ihan varma muistanko ohjeita. ”No ala männä sitten!” Johannes ärähtää ja tönäisee minua isolla kädellään. Lähden juoksemaan tietä pitkin katsoen vähän väliä vasemmalle. Pian näen metsäpolun ja hetken emmittyäni lähden hitain askelin metsän siimekseen. Minulla on kylmä ja nälkä. Pelottaa. On vielä hämärää ja pelkään eksyväni. En uskalla kuitenkaan palata takaisin kotiinkaan. Pissattaakin kovasti. Lämmin neste valuu jalkojani pitkin, se helpottaa. Kohta on kuitenkin entistä kylmempi. Purskahdan itkuun. Jos olisin vielä oikeassa kodissa, niin äiti ottaisi syliin ja lohduttaisi. Miksi sen piti mennä taivaan isän luo ennen aikojaan? En voi estää itseäni tuntemasta vihaa äitiä kohtaan sen vuoksi. Jätti minut yksin, niin kuin isäkin. Sille en osaa olla kuitenkaan niin vihainen kun en ikinä sitä tavannut. Niistän koirakkaisiini ja istun puunjuureen. Sureminen on uuvuttavaa puuhaa. Kaivan leivänkannikan takintaskusta ja puraisen siitä suuren palan. Kuuntelen puiden huminaa ja pyydän mielessäni hiljaa anteeksi äidiltä. Syötyäni evääni loppuun, pyyhin viimeiset kyyneleet poskiltani ja nousen ylös katselemaan ympärilleni. Vetehinen putkahtaa mieleeni ja pelko valtaa minut taas. Juoksen takaisin päätielle ja jatkan siitä vastentahtoisesti matkaani uuteen kotiini. Menen talon emännän luo, se ymmärtää. Pihaa lähestyessäni kuikuilen arasti ympärilleni. Pysähdyn. Näen Johanneksen kulkevan talon viertä pitkin. Käyn pitkäkseni lumihankeen ja odotan hänen menevän sisälle. Oven pamahtaessa kiinni lähden juoksemaan kohti tallia.

Heinien tuoksu ja Joukahaisen hörähdys toivottaa minut tervetulleeksi käymään peremmälle. Täällä on edes hieman lämpimämpi kuin ulkona. Housuni ovat menneet koppuraisiksi. Niitä ihmetellessäni havahdun tunteeseen että en ole ainut ihminen tämän katon alla. Joukahaisen karsinan vieressä on muutaman neliömetrin kokoinen alue jossa on sen satula ja muita tarvikkeita, sekä heinäpaaleja. Heinäpaalien päällä istuu Nuutti. Se katsoo minua uteliaasti. ”Ethän kerro että minä tulin tänne, ethän?” Kysyn hädissäni. Nuutti tyytyy hymyilemään vienosti ja pudistamaan päätänsä. Sitten se kääntää katseensa minun housuihin ja kysyy virnistäen: ”ku-kusitko sää ho-housuun?” Punastun ja tuijotan jalkojani. ”Se lämmittää. Mutta sitten se muuttuu lumeksi.” Se jatkaa. Nyökkään vuorostani ja kävelen hitain askelin sitä lähemmäs ja istun heinäpaalille. Istumme molemmat pitkän tovin hiljaa. ”Mikä se vetehinen on?” Minä kysyn. Nuutti kavahtaa utelulleni ja tuijottaa hetken lattiaan. ”Se on sellanen…hirviö. Se, se tulee ja tappaa jos ei tee niin kun Johannes sanoo.” Se kertoo vakavana. Minua pelottaa. Havahdun ulkoa kuuluviin, lähestyviin askeliin. Säikähdämme molemmat, Nuutti ehkä jopa minua enemmän. Säntään nopein askelin avaamaan karsinan oven ja käyn kyykkyyn Joukahaisen viereen. Täältä minua ei näe.

Kuulen oven aukeavan ja askelien hitaan kopinan lähestyvän ja kulkevan karsinan ohitse. Ne pysähtyvät heinäpaalien luo. ”Älä mäne minnekkään, istu. Senkin tyhmä paska.” Johannes sanoo. ”Ei ei ei…” Kuulen Nuutin vaikeroivan. Vaatteiden kahinaa. ”En halua..Elä Johannes, elä kiltti taas!” Nuutti sopertaa ja kuulostaa kuin se itkisi. Rykimistä. ”Niin kauan kun sää saatanan vähä-älynen mulkku asut minun katon alla niin sinä teet niin kun käsketään!” Kuulen Johanneksen ärjyvän. ”Mutta si-sinä lupasit että mää suan lähtee kun… kun minä oon 18 vuotta. Minä oon jo jo…” Nuutti änkyttää. Kuuluu kova läimäys ja Nuutti alkaa itkeä kovempaa. ”Minne sinä muka mänisit, tyhmä paska? Et sinä yksin pärjää. Nyt suu auki.” Johannes kähisee ja hengittää raskaasti. Kuuluu uusi läimäys ja Nuutti parkaisee. ”Suu auki!” Johannes karjaisee niin kovaa että säpsähdän. Pelkään niin paljon että tärisen. Nojaudun karsinan seinää vasten. ”Tai vetehinen tulee hakemaan sinut.” Johannes jatkaa. Hiljaisuus. Pian alkaa kuulua huohotusta ja omituista maiskutusta. Onkohan nyt jo rauha maassa? Miksi ne ei enää puhu? Uteliaisuuteni herää ja nousen hiljaa ylös kurkistaakseni karsinan yli nähdäkseni mitä tapahtuu. Näen Nuutin istuvan siinä missä aikaisemminkin, ja Johannes seisoo sen edessä. Hämmästyn kun näen että Johanneksen pippeli on Nuutin suussa. Nuutin silmistä tulee kyyneliä ja se kakoo. En ymmärrä mitä tapahtuu mutta kaikki ei tunnu olevan kunnossa. Tässä on jotain väärää. Olen niin hämmentynyt ja järkyttynyt että jään vain seisomaan paikalleni. Johannes kääntää yllättäen katseensa minua kohti ja puhdas raivo ilmestyy sen kasvoille. Mitään ajattelematta ryntään ulos karsinasta ja lähden juoksemaan. Kuulen Johanneksen huutavan ja juoksevan perässäni. Kyyneleet valuvat silmistäni kun juoksen ulos pihan poikki tietä kohti. Hengitys meinaa salpautua. Mitään ei enää kuulu perästä. Käännyn katsomaan olkani taakse, eikä Johannesta enää näy. Hidastan tahdin kävelyvauhtiin. Pakko pysähtyä vähäksi aikaa. Laahustan tien vieressä olevan metsän reunikkoon ja käyn makaamaan mahalleni lumen sekaan. Minun kasvot ovat kohti torppaa että näen jos joku jahtaa. Sydän hakkaa tosi lujaa ja alkaa itkettää. Tärisen ja ajattelen äitiä. Mieleen palaa näky tallin tapahtumista. En ymmärrä. Haluan äidin luo! Näen jonkun kävelevän pihamaalta hitaasti minua kohti. Sydämeni alkaa hakkaamaan entistä lujempaa. Se onkin vaan Nuutti. Makaan paikallani enkä tiedä mitä tehdä. Minua hävettää. Odotan että Nuutti tulee luokseni. Se seisoo nyt edessäni ja ojentaa sen lyhyen käden minua kohti. Tartun siitä kiinni ja nousen ylös. Pyyhkiessäni nenääni se sanoo että kaikki on hyvin. Johannes sanoi sille että me saadaan lähteä. Niistän käsiini ja halaan sitä. Se kiertää kädet minun kaulalle ja sanoo että se pääsee pois. Että Johannes antaa sille 12 markkaa. Sen ote kiristyy minun kaulalla. Suljen silmät ja näen äidin.

Hydra osa 3

Vaistosin Eeron jännittyneisyyden jo ennen kun hän tuli avaamaan oven. Pian hänen helakan punainen naamansa pilkistikin jo oven raosta.

”Täällä on jo videopuhelu käynnissä, ei olla ehditty kun vasta esittäytyä.”

Potkaisin kengät vauhdilla jalastani ja kipitin Eeron vanavedessä sohvalle tietokoneen ääreen. Näytöllä näkyi noin neljäkymmentävuotias koukkunenäinen nainen jonka kasvoja ympäröi olkapäille ulottuvat ruskeat, lainehtivat hiukset.

”Hei Eeva, olen Bastet” Hän esittäytyi englanniksi.

”Hei, oletko sinäkin siis telepaatti?”

”Olen, se ei vain toimi tietokoneen välityksellä.”

”Mitä sinä siis tiedät jälleensyntymästä, Bastet?” Eero kysyi kankealla englannilla.

”Minäkin tunnen erään, jonka kanssa on tämä mieletön yhteys, ainoa jonka ajatuksia pystyn lukemaan ja hänellä sama myös minun kanssani”

”Mistä se sitten johtuu?” Kysyin kiinnostuneena, tosin hieman epäillen sillä nainen ei pystynyt todistamaan että hän todella kykeni samaan mihin minä ja Eero, sekä tietenkin Rauno.

”Me kaikki olemme uskoakseni olleet edellisessä elämässämme läheisiä, tavallaan perhettä.” Hän vastasi.

”Mistä sinä tiedät sen?” Eero vuorostaan kysyi.

”Sen haluan kertoa kasvokkain, kyseessä on sen verran suuri asia.” Bastet vastasi mysteerisesti.

”Pyytäisin siis teitä tulemaan luokseni Egyptiin. Se mitä tulen teille kertomaan, muuttaa koko elämänne.”

Tässä vaiheessa hälytyskelloni rupesivat soimaan ja uskoin Bastetin olevan pelkkä kieroileva paskan jauhaja.

”Samaa mieltä” Kuulin Eeron ajattelevan.

”Näin niukan informaation takia me emme valitettavasti voi tulla sinne, varmaan ymmärrät.. En halua loukata mutta en taida uskoa sinua.” Sanoin katseeni kierrellessä ympäri huonetta.

”Olisit typerys jos uskoisit sokeasti. Minullakin on suoraan sanottuna omat epäilykseni teistä mutta tämä asia on liian tärkeä minulle että jättäisin minkään mahdollisuuden huomioimatta. Tulen siis luoksenne. Ruotsiko se oli missä te asutte?”

”Suomi.” Eero vastasi jämäkästi. "Suomi"

”Lähden siis heti huomenna, mikä kaupunki?”

Sovimme Bastetin kanssa, että tapaisimme lentokentällä. Löytäisimme varmasti toisemme mystisen yhteytemme avulla. Hänen lisäkseen tulisimme tapaamaan myös toisen hengenheimolaisemme.

Hydra osa 2

Kotiin päästyäni vietin loppuloman tavaten ystäviäni ja lueskellen aiheesta josta olin kiinnostunut Raunon tavattuani; jälleensyntymästä, jonka mukaan ihminen kuoltuaan syntyy uudestaan toisena henkilönä. Olin leikitellyt ajatuksella että Rauno ja minä olisimme tunteneet toisemme edellisessä elämässä ja sen tueksi luin lähes sairaalloisesti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. En voi kieltää etteikö uusi pakkomielteeni olisi häirinnyt minua mutta uskottelin itselleni että käsiteltyäni aihetta kyllästymiseen asti, se olisi entinen ongelma.

Pian tulikin aika palata takaisin töihin, viikot matelivat puuduttavasti ja työnarkomaanista oli tullut itsensä vastakohta, kunnes eräänä päivänä töissä ollessani minuun iski tuttu kaipuun tunne. Tuntui kuin Rauno olisi ollut läsnä. Seurasin vaistoani kulkien pitkin sairaalaa tunteen vahvistuessa kahvion kohdalla. Päätin pitää kahvitauon huolimatta siitä mitä kollegani sanovat ja suuntasin kassalle hakemaan kupin. Kahvio oli muuten tyhjä lukuun ottamatta kovaa meteliä pitävää lapsiperhettä. Yritin pälyillä ympärilleni mutta Raunoa ei näkynyt. Kuitenkin tunsin edelleen jonkun voiman vetävän minua magneetin lailla puoleensa ja annoin jalkojeni viedä. Askeleeni johtivat minut kahvion nurkkapöytään, jossa istui hoikka, hermostuneen oloinen alle kolmissa kymmenissä oleva nuori mies.

”Mitä jos se on tarttunut mulle? Mitä mä teen? Mä tapan sen tyypin. HIV. Älä ala itkemään ei jumalauta.” Kuulin hänen äänensä, ja samoin kuin Raunon kohdalla, suu ei liikkunut. Tilanne ei tuntunut yhtään todelliselle ja pelkäsin että olen oikeasti seonnut mutta en pystynyt hillitsemään enää itseäni. Mies kiinnitti huomionsa minuun vasta kun istuuduin häntä vastapäätä pöydän ääreen. Sanomatta mitään tuijotin häntä suoraan silmiin ja päätin testata teoriaani telepatiasta.

”Tiedäthän että sä joudut odottamaan viikon niitä tuloksia?” Ajattelin pitäen katsekontaktin.

”Mitä helvettiä?” Kuulin miehen ajattelevan. Koko tuleva keskustelumme käytiin ajatuksia lukemalla.

”Mä tiedän että tää on tosi outoa, aika uutta mullekin. Ootko sä tavannut muita jotka pystyy tähän”

”En.. Voiko HIV tai AIDS aiheuttaa mielisairauden?”

”Et sä ole hullu. Mikä sun nimi on?”

”Eero”

”Mä oon Eeva. Joko sä kävit siellä testeissä vai ootatko just sitä.”

”Kävin vähän aikaa sitten. Piti tulla istumaan vähäks aikaa..”

”Mun pitää mennä takas töihin mut haluan selvittää tän jutun tarkemmin et mistä tässä on kyse. Olisitko sä halunnut jutella vielä myöhemmin lisää?”

Vaihdoimme Eeron kanssa numeroita ja palasin töiden ääreen. Sovimme tapaavamme samana iltana.

Heti vuoroni päätyttyä soitin uudelle tuttavuudelleni ja kutsuin hänet kotiini jossa kerroin hänelle aikaisemmasta tapaamisestani Raunon kanssa ja kokemastani ihmeellisestä tunteesta.

”Niin, vähän kuin palaisi pitkän matkan jälkeen takas kotiin” Eero mietti yrittäessään etsiä mukavaa asentoa nojatuolissaan.

”Kliseistä mutta totta” Katsoin häneen ja molemmat hymähdimme.

”Mitä mieltä sä oot tästä? Tai siis selvästikin me näköjään pystytään lukemaan ajatuksia, mutta ei kaikkien.. Sä ja Rauno ootte ainoat. Tää on vaan niin outoo”

”Ei mitään hajua. En oo ehtinyt sulattelee asiaa vielä saati sit arvuuttelemaan mitä tää on. Mut hyvä saada muuta ajateltavaa ton HIV kuumottelun tielle”

”Mä oon lukenu sen Raunon jutun jälkeen aika paljon jälleensyntymisestä. Ehkä me ollaan tunnettu entisessä elämässä tai jotain.”

”Kyl mäkin jotain tiedän siitä, mut en oo kuullu ikinä et siihen liittyis telepatia.”

”Sama täällä ton telepatian osalta.”

”Hei, laita kone päälle. Yritetään ettiä netistä lisätietoo tai jos sieltä löytyis joku joka tietäs. Onhan näitä.. mitä nää nyt on..”

”Meedioita? Huijausta ne on, mut yritetään”

Vietimme koko illan etsien netistä lisätietoa ja haravoiden eri ”asiantuntijoiden” joukosta potentiaaliset ehdokkaat joita tapaisimme. Ilokseni Eero oli yhtä kiinnostunut selvittämään asiaa kuin minä, ja jo parin päivän aikana ehdimme tavata kolme ehdokasta, joista kaikki paljastuivat huijareiksi. Neljäntenä päivänä töissä ollessani huomasin saaneeni tekstiviestin Eerolta:

”Nyt saattoi tärpätä! Soita heti kun pääset töistä!” Ja taas kärvistelin loppuvuoron kireänä kuin viulunkieli. Pukuhuoneessa kaivoin kännykän esiin ja soitin Eerolle, en malttanut odottaa edes siihen asti että pääsen ulos asti. Kävi ilmi että Eero oli löytänyt yhteyshenkilön, joka asui Egyptissä ja tiesi näistä asioista enemmän kuin kumpikaan meistä kahdesta. Oli sanomattakin selvää että keskustelisimme hänen kanssaan jo tänä iltana.

Hydra osa 1

”Hyvää lomaa!” Kuulin Seijan huudahtavan takaani astuessani ulos sairaalan ovesta. ”Niinpä niin. Kaksi viikkoa toimettomana.” ajattelin jatkaessani matkaa eteenpäin. Työnarkomaanina tämä oli minulle pelkkää painajaista, ja sen pääosaa tulisi esittämään tätini Anneli. Hän oli ottanut velvollisuudekseen saada minut nauttimaan taas elämästä, parantamaan kyynisyyteni. Apu tuskin oli täysin vilpitöntä, sillä tiesin Annelin iskeneen silmänsä naapuriinsa Uolevi Harppuseen, keski-ikäiseen leskeen joka oli omistanut elämänsä hyväntekeväisyydelle vaimonsa menehdyttyä. Laupiaan samarialaisen esittäminen nostaisi varmasti osakkeita Harppusen herran silmissä. Huokaisin miettiessäni tulevaa, seitsemän päivää kestävää vierailua. Valehtelu ei ole vahvuuksiani joten poisjääminen ei tullut kuuloonkaan millään verukkeella. Anneli on sitä paitsi ainoa elossa oleva sukulaiseni ja rasittavuudestaan huolimatta minulle rakas. Silti tuleva viiden päivän mittainen vierailu Kytälässä, pienessä kyläpahasessa Savossa ei tuonut riemua pintaan. Matka Espoosta määränpäähäni veisi ainakin muutaman tunnin.

Auto tärähteli ajaessani mukulaista tietä kohti edessäpäin häämöttävää punatiilistä omakotitaloa. Pihaan kääntyessäni Anneli syöksähtikin jo ulos ovesta tervehtimään heiluttaen kättään kuin kuningatar.

”Peremmälle, peremmälle” hän viittoi astuessani sisään. Istuimme keittiön pöydän ääreen kahvittelemaan kiusallisen hiljaisuuden vallitessa.

”No miltäs se tuntuu nyt vihdoin päästä nauttimaan kesälomasta? Vähän taukoa sairaanhoidon arjesta.” Anneli kysyi äänensävyllä mikä kieli siitä, ettei vastaus voisi juuri vähempää kiinnostaa.

”Niin.. Onhan toi vähän outoa kun Jari ei oo enää kuvioissa.”

”Nii justiinsa, no täällä suat aikaa ihan vuan itelles. Kyllä täällä luonnon helmassa hermot lepää.”

Tädin puheissa oli perää. Ei ollut ehtinyt kulua kovinkaan pitkää aikaa siitä kun erosin avomiehestäni Jarista. Asian käsittelemisen sijaan olin haudannut itseni töihin. Ehkä olisi aika sallia itseni nauttia taas elämästä ja kääntää uusi sivu. Ensimmäinen luku alkaisi täältä, Kytälästä.

Seuraavana aamuna tädin täyttäessä päivittäistä ristikkoaan, päätin lähteä tutkimaan ympäristöäni. Ajettuani kymmenisen minuuttia saavuin niin kutsutulle kirkon kylälle, jonka muodosti ruokakauppa, pankki, R-kioski, sekä Alko. Mieleni halasi tuolla helteisellä ilmalla ohrapirtelöä ja niinpä suuntasin tutkimaan Alkon tarjontaa. Kyseisen liikkeen edustalla sijaitsevalla penkillä istui parhaat vuotensa jo ylittänyt, väkijuoman ja ruumiineritteiden lemua kauas asti kantava mieshenkilö, joka katseli haikeana kaukaisuuteen. Pidätin hengitystäni ohittaessani tämän laitapuolen kulkijan.

Pakattua ostokseni kangaskassiini, valmistaudun vetämään viimeisen hengenvedon ennen tulevaa ohitusta kohtaamani viinasiepon vierestä. Turvalliselle etäisyydelle päästyäni imin taas raikasta kesäilmaa sieraimiini miettien, olisiko lähellä hyvää uimapaikkaa. Ajatukseni keskeytyivät kuullessani rahisevan miesäänen.

”Siinä vasta koppavan näköinen eukko. Olisi voinut edes kääntyä kysymään”

En vaivautunut edes kääntymään katsomaan taakseni, vaan jatkoin matkaani kohtia autoa.

”Mieluummin vaikka koppava kuin säälittävä kyläjuoppo” Ajattelin etsiessäni autonavaimia kassin pohjalta. Pian takaani kuuluivat laahaavat, yllättävän nopeasti lähestyvät askeleet sekä tuttu, voimistuva haju.

”Ketä se neiti sanoo säälittäväksi kyläjuopoksi? Perkelee..”

Käännyin hitaasti ympäri tuntien jo valmiiksi pistävän katseen niskassani ennen kuin kohtasin kurttuiset, ärtyneesti tuijottavat kasvot joita kehysti harmaa, tonttumainen parta. Laukkuni pohja oli surukseni muuntautunut tähän otolliseen aikaan ilmeisesti mustaksi aukoksi, sillä avaimia ei löytynyt hätäisestä haparoinnistani huolimatta.

”Sanoinko mä sen ääneen?” Mietin häkeltyneenä kulkien takaperin auton toiselle puolelle katse tiiviisti lukittuneena keskustelukumppaniini, ja pian kiersimme peräkanaa hitaasti autoni ympärillä.

”Sanoit” Juoppo sammalsi.

”Käy ostamassa mulle Jallua, kuulitko, käy ostamassa Jallua mulle..”

”Etköhän sä oo juonu jo ihan tarpeeks” Ajattelin miettien samalla kuinka päästä ahdistelijasta eroon.

”Mää en oo juonu kuule läheskään tarpeeks, perkele.”

”Hei. Nyt jätät mut rauhaan tai mä soitan poliisit.” Vastasin topakasti pälyillen samalla ympärilleni etsien katseellani sivullisia joita pyytää apuun. Missään ei näkynyt ristin sielua. Kohdistin katseeni takaisin juoppoon ja samalla hetkellä muistin että kännykkäni oli jäänyt tätini luokse.

”Se siitä soittamisesta sitten” Puli sanoi hymyillen ilkikurisesti toinen silmä hieman ummessa luultavasti humalatilansa vuoksi. Seuraavaksi tapahtunut yllätti minut ällikällä. Miehen suu pysyi tiukasti kiinni mutta kuulin hänen äänensä selvästi kuin päivä hänen jatkaessaan.

”Kukahan se täti on? Mahdankohan tuntea?”

”Sähän voisit tienata sun juomarahat noilla sun vatsastapuhujan taidoilla.” Vastasin hätäisesti ennen kuin ymmärsin kysyä itseltäni kuinka hän oli osannut ottaa tätini juuri tuolla hetkellä puheeksi.

”Nyt pitää heittää kepillinen, pitäisiköhän kusta tuon akan autolle” Juopon vatsastapuhujan esitys jatkui.

”Kuse mun autolle ja saat kyllä tuntuvat sakot, nyt lähe menee siitä” Vastasin äkäisesti uutta puhtia saaden. Nyt uhittelija oli vuorostaan hämmentynyt.

”Ootko sää joku ajatusten lukija, mitä?”

En vaivautunut vastaamaan sillä samalla hetkellä käteni kohtasi vihdoinkin avaimeni ja hyppäsin autooni. Lähtiessäni ajamaan poispäin kiihtymyksen tunnekin haihtui, ja korvaantui vähiten odottamallani tunteella; ikävällä. Tunsin ikävää tätä ärsyttävää, vasta tapaamaani juoppoa kohtaan ja kaipaus sen kuin vahvistui, mitä kauemmas pääsin. Minusta alkoi tuntua kuin olisin juuri tavannut pitkään kadoksissa olleen perheenjäsenen, sielunveljen. Järjellä ajateltuna koko tapaus oli todella outo ja yritin kaasuttaessani miettiä syytä tilaani. Yritin muistella josko olisin tavannut tuon miehen aikaisemminkin mutta mitään muistikuvia ei päähäni kuitenkaan juolahtanut. Lopulta kaipaus kävi niin kovaksi että jouduin tekemään u-käännöksen ja palaamaan takaisin. Perille päästyäni juoppo oli jo ehtinyt kadota. Ihmetyksen vallassa lähdin takaisin kohti tätini taloa kelaten päässäni hetki sitten käytyä keskustelua uudestaan ja uudestaan, miettien oliko kyseessä ollut jonkin sortin telepatiaa vai olinko menettämässä järkeni. Loppuaika tädin luona meni kahvitellessa, uimassa ja kuunnellessa juoruja muista kyläläisistä. Sain ongittua Annelilta tietoja tapaamastani juoposta, hän oli Rauno, viinaan menevä entinen metsästäjä, joka vietti kesät syntymäpaikassaan Kytälässä. Lukuisista etsinnöistäni huolimatta en häntä enää harmikseni tavannut.

Artun todellisuus osa 5

Arttu

Olin luultavasti sammunut järkkyttävien uutisten ja muutaman huurteisen jälkeen sohvalle Esan lähdettyä. Herättyäni katselin heti ympärilleni veljeäni kutsuen. Hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Huoli kalvoi mieltäni ja kävelin kylpyhuoneeseen pestäkseni kasvoni viileällä vedellä. Vilkaistessani peiliin kavahdin huomatessani kasvojeni olevan ainakin viisi astetta tummemmat kuin kaulani. Vaatisin veljeltäni asiasta pikimmiten selvitystä hänet löydettyäni.

Suuntasin keittiöön juodakseni lasin vettä, jolloin havaitsin tiskipöydällä olevan verisen vasaran. Vasaran alla oli veren tahrima kirjekuori. Sisältä löytyi viesti johon oli kirjoitettu: ” Dimidri ja Linda eivät ole enää uhka. On kuitenkin mahdollista että mafian jäsenet tulevat peräämme. Joudun lähtemään kollegoideni kanssa suorittamaan uutta tehtävää. Sinua kiellettiin ottamasta mukaan. Olen pahoillani. Pakkaa tavarasi ja pakene. Olen yhteydessä heti kun mahdollista. Jätin sinulle johtolankoja. Veljesi, Esa.” 

Tilanne oli tosiaan riistäytymässä käsistä. En silti voinut olla kummastelematta kuinka paljon veljeni käsiala muistuttikaan omaani. Olin myös pettynyt ettei selvitystä ruskealle naamalleni löytynyt kirjeestä. Laukkuni oli pakattu ja olin lähtövalmis kymmenen minuutin jälkeen kirjeen lukemisen. Mutta minne menisin?

Pälyilin kaihtimien välistä kurkkien ulos ikkunastani peläten näkeväni venäläisiä mafiosoja kunnes huomasin vastapäisellä kadulla jotain erikoista: Postilaatikko, ja sen takana myymälä mistä olin muinoin veren tahriman vasarani ostanut. Tätä Esan täytyi tarkoittaa johtolangoillaan.

Artun todellisuus osa 4

"Esa"

Kärsivällisesti odotettuani Linda suvaitsi vihdoinkin herätä. Ennen kuin päättäisin mitä teen hänelle, halusin kysyä muutaman kysymyksen. Yllätyin Lindan kutsuessa minua Artuksi. Näköjään olin kumauttanut häntä hieman liian kovasti päähän. Kysyessäni oliko hän yllättynyt että olen hengissä, sanoja ei tarvittu, hänen ilmeensä kertoi odottamani vastauksen.

”Miksi sinä teet tämän? Arttu? Päästä mut vapaaks!” Linda huusi paniikki äänestä paistaen. ”Arttu ei sinua auta, hän tietää mikä sinä olet, ja mikä Saastamoinen oli. Saastamoinen, anteeksi, Dimidri on kloonini murhaaja. Tiedätkö, sinun henkesi on hiuskarvan varassa ja riippuu vastauksestasi seuraavaan kysymykseen; Mitä te venäläiset mafiosot oikein suunnittelette, kerro, kerro!” Kuulusteluni mursi Lindan täysin, itkua sopertaen hän vastasi. ”Kuuntele sinä tarvitset ammattiapua, mulla ei oo aavistustakaan mistä sä puhut. Johtuuko tää Esan kuolemasta? Mä en oo vihanen päästä mut vaan vapaaks.”

Ellen tietäisi kuinka viekkaita venäläiset mafiosot ovat, olisin voinut jopa tuntea jonkilaista empatiaa Lindaa kohtaan. ” Viimeinen mahdollisuus” sanoin jämäkästi, ”minuun on turha yrittää noita psykologisia temppuja, minä olen käynyt agenttikoulutuksen”. Linda ei kuitenkaan taipunut vaan jatkoi krokotiilin kyyneleidensä vuodattamista. ”Hyvä on sitten” Sanoin ja lähetin Lindan vasarallani Dimidrin tykö.

Artun todellisuus osa 3

Linda

Päätin lähteä aamulla tavallista aikaisemmin lenkille saadakseni omaa rauhaa sillä olin edellisenä iltana lukenut Facebookista exäni Artun veljen Esan kuolleen traagisessa auto-onnettomuudessa. Vaikka en ollutkaan kuullut Artusta riitaisan eromme jälkeen, minusta tuntui todella pahalle hänen puolestaan, varsinkin kun välimme olivat jääneet niin huonolle tolalle. Suunnittelin yllättäväni Saastamoisen tekemällä lettuja aamupalaksi, mutta tullessani kotiin kuulin makuuhuoneesta ääniä ja päätin ensin käydä katsomassa joko Saastamoinen olisi hereillä. Siellä odottava näky järkytti mieltäni perin pohjin ja vertahyytävä kiljaisu kohosi kurkustani. Katsoin vuoron perään Saastamoisen tohjoksi hakattua päätä ja sängyn vieressä seisovaa exääni Arttua. Ehdin kääntyä juostakseni karkuun kunnes tajuntani pimeni.

Heräsin jomottavaan kipuun takaraivossani ja havaitsin pian että minut oli sidottu ilmastointiteipillä keittiöntuoliin ja Arttu istui itseäni vastapäätä verinen vasara kädessään. Vaikka Artussa oudot puolensa olikin, en koskaan ollut nähnyt häntä niin sekavana. Hänen kasvoillaan oleva ilme oli kuin parodiaa hänen edesmenneestä veljestään. Ilmeisesti olin ehtinyt olla tajuttomana pitkän tovin, sillä Arttu oli odotellessaan ehtinyt sivellä kasvoihinsa itseruskettavaa voidettani. Tunsin oloni hyvin uhatuksi katsoessani hänen vitivalkoisen kaulansa kannattelevia ruskeita, Lauri Tähkämäisesti virnuilevia kasvojaan. ”Arttu.. mitä sä oot menny tekemään?” Kysyin kauhusta värisevällä äänellä. Arttu katsoi minua hämmentyneenä ja vastasi rauhallisesti. ”Arttu ei ole täällä.. Etkö ole yllättynyt että olenkin elossa?” Nyt minä olin vuorostani hämmentynyt.

Artun todellisuus osa 2

"Esa"

En osaa sanoin kuvailla kuinka huojentavaa oli nähdä veljeni luottavan minuun tällaisessa tilanteessa. En olisi tahtonut hänen sotkeutuvan maailmaani, mutta hän on ainoa henkilö johon luotan sataprosenttisesti ja ymmärsin menetykseni olevan hänelle kova paikka. Hänen luonaan olin turvassa. Salainen järjestö jolle työskentelen, olisi tottakai hoitanut majoitukseni ja sitä itse asiassa suorastaan vaadittiin mutta tahdoin yöpyä veljeni luona. Oma asuntoni olisi riski ja halusin pitää veljeäni silmällä Dimidrin varalta ennen kuin hoitelisin hänet. 

”Koska Dimidri on uskossa että olen kuollut, minulla on nyt etulyöntiasema listiä hänet. Mikäli et pahastu pikkuveli, voisin syödä jotain ennen kuin lähden hänen peräänsä.” ”Toki” Arttu vastasi vaisusti. ”Entä Linda? Hänhän asuu vielä Saast.. Dimidrin luona. Tietääkö hän miehensä oikean henkilöllisyyden?” Mietin hetken ennen vastaustani sillä tiesin tuskallisen totuuden mutten ollut varma oliko veljeni valmis kuulemaan sitä. ”Linda, hän on venäläisten puolella, on aina ollut. Olen pahoillani.” Veljeni ilme oli niin sydäntä särkevä että jouduin kääntymään pois päin nyrkki suussani ja suuntasin hakemaan hänelle pullollisen olutta. Arttu kiitti vaisusti ja otti saman tien suuren kulauksen juomastaan. Olin liian kiihtynyt syödäkseni, oli tullut aika lähteä maksamaan kalavelkoja. ”Älä.. Esa! Minne sä oot menossa?” Arttu kysyi hädissään nähdessään minun harppovan ulko-ovelle. ” Hakemaan oikeutta” Vastasin poistuessani ovesta.

Päättelin Dimidrin olevan vielä höyhensaarilla nähdessäni ettei hänen rivitaloasunnossaan ollut valoja päällä. Takapihan ovi oli jätetty tuulettamaan. Onnekseni myös kyseisen oven viereinen ikkuna tarjosi näkymän makuuhuoneeseen jossa Dimimdri nukkui tyytyväisenä sängyssään, yksin. Linda oli uskoakseni lähtenyt jo töihin, jossa hän luultavasti kävi vain ettei herättäisi epäilyksiä. Avasin oven päästämättä ääntäkään ja luikahdin sisään kuin kissa. Lattiasta kuului välillä vaimeaa narinaa kun kuljin hitaasti kohti kuorsaavaa venäläistä. Mies nukkui kuin tukki. Oikeastaan aloin jo halveksia häntä entistä enemmän mikäli mahdollista kun hän ei aistinut läsnäoloani edes seisoessani sängyn vieressä. Onnekseni olin napannut mukaani Artun luota hyvin käteeni istuvan vasaran jolla kopsuttelin Dimidrin ikiuneen. Onnistuneen hyökkäyksen jälkeen työnsin murha-aseen housuini ja lumouduin hetkeksi katselemaan sängyn yläpuolelle ripustettua unisiepparia. Kovaääninen sikaa muistuttava äännähdys makuuhuoneen ovelta sai minut kääntämään katseeni lakanan kalpeaan Lindaan. Silminnäkijä oli päästä karkuun mutta ehdin kolauttaa häntä housuistani kaivamalla vasaralla takaraivoon. Isku ei ollut tappava mutta vei tajun kankaalle.

Artun todellisuus osa 1

Olen Arttu, 26-vuotias ystävällinen, joidenkin mukaan liian kiltti mies. Olin ollut työttömänä kohta kaksi vuotta, ja äitini mukaan syrjääntynyt. Itse en allekirjoita tätä. Elämäni oli tuohon aikaan ehkä hitusen yksinäistä, olin näet eronnut tyttöystävästäni Lindasta noin puoli vuotta sitten. Syynä tähän oli entinen paras ystäväni Saastamoinen, joka iski silmänsä Lindaan ja ennen kuin ehdin kissaakaan sanoa, he jo löivät hynttyynsä yhteen. Se kuulema vain tapahtui. Kuten arvata saattaa, he siirtyivät viettämään onnellista yhteiseloa kahdestaan. Se tosiaan taitaa pitää paikkansa että naiset rakastuvat renttuihin sillä Saastamoinen oli todellinen mulkku jätkä. Muita ystäviä minulla ei oikeastaan ollut Saastamoisen lisäksi. Kävin ennen satunnaisesti illanvietoissa entisten työkavereideni kanssa mutta yhteydenpidot vähenivät kun minut irtisanottiin. Ammatiltani olin siis tv-lupatarkastaja. Ulkonäöltäni olen melko pitkä ja hoikka, omaan luonnostaan tumman ruskeat hiukset jotka olen leikannut lyhyeksi, mutta ihoni on kuin kalkkilaivan kapteenilla. Jotkut ovat sanoneet minun muistuttavan ulkonäöltäni etäisesti Nicolas Cagea.

Päiväni vietin lenkkeilemällä ja katsomalla tv:tä. Kävin usein myös kylässä äitini luona ja vietin aikaa isoveljeni Esan kanssa. Esaa olen aina katsonut ylös päin. Hän on minua vain pari vuotta vanhempi mutta silti paras miehen malli mitä minulla on ollut. Isä kun ei koskaan ollut meillä kuvioissa mukana. Esa on ammatiltaan Personal Trainer ja näin ollen todella hyvässä kunnossa fyysisesti ja lihaksikas kuin mikä. Kuten minulla, myös hänellä on luonnostaan tummat hiukset mutta iho on huomattavan päivettynyt. Luultavasti solariumista. Sanon häntä joskus leikillään The Situatoniksi, Jersey Shore- sarjasta. Olen varmastikin kertonut jo riittävästi itsestäni ja lähipiiristäni, joten aloitan kertomalla päivästä jolloin tasapaksu elämäni kääntyi päälaelleen.

Normaalin aamupäiväisen lenkkini jälkeen olin juuri palannut kotiin kun sain puhelun äidiltäni jonka mukaan oli sattunut onnettomuus, jonka seurauksena Esa oli menehtynyt. Tarkempia yksityiskohtia en ymmärrettävästikään puhelun kulusta muista. Muistan puhelimen tippuneen kädestäni jossain vaiheessa ja olleeni pitkän aikaa sen verran sekavassa olotilassa etten saanut oikein mitään aikaiseksi, istuin vain keittiön lattialla tuijottaen seinää.

Seuraavana aamuna havahduin keittiön lattialta ovikellon jämäkkään pimputukseen jonka perusteella osasin päätellä kutsumattoman vieraan olevan äitini. Avasin oven zombille, jonka silmät olivat punaiset ja turvonneet itkemisestä. Kumpikaan meistä ei hetkeen sanonut mitään tai tehnyt elettäkään, mutta pian olimme halaamassa ja nyyhkyttämässä toistemme olkapäihin. -” Veljesi, hän.. jäi auton alle.. Mitään ei olisi ollut tehtävissä. ” Äiti sai sanottua. Itse en kyennyt puhumaan. Kävimme pöydän ääreen istumaan. Äiti otti kädestäni kiinni ja aloitti keskustelun hautajaisjärjestelyistä. Kuuntelin sivukorvalla mutta huomioni onnistui varastamaan ikkunan ulkopuolella surraava ampiainen. Koska itse en vielä ollut valmis tähän keskusteluun, pyysin häntä lähtemään. Ennen poistumistaan äiti yritti taivutella minua mukaan hänen luokseen mutta halusin olla mieluummin yksin. Hän katsoi minua hetken lasittunein silmin ja silitti poskeani. ” Tämä ei tunnu minustakaan vielä yhtään todelliselle, kuin jotain painajaista..” Hän sanoi pyyhkäistessään poskelleen vierähtäneen kyyneleen. Pian ovi kävi ja jäin tuijottamaan hetkeksi kyseistä ovea jonka jälkeen vetäydyin sänkyyni makaamaan.

Yritin saada nukutuksi mutta aina sulkiessani silmäni näin auton törmäävään veljeeni uudestaan ja uudestaan joka kerta eri tavalla. Tunsin kyynelien nousevan taas pintaan. Hätkähdin kuullessani puhelimeni soivan, tuntematon numero. Annoin sen soida kunnes hiljaisuus yksiööni palasi. Hetkeksi. Sama tuntematon numero päätti jatkaa piinaamistani ja kolmannen kerran jälkeen painoin vastaa näppäintä ja jäin kuuntelemaan hiljaa mitä soittajalla oli sanottavanaan. ” Olet varmaan kuullut” Hermostunut miesääni sanoi. ”kuka soittaa” sain hetken hiljaisuuden jälkeen kysytyksi. ” Se mitä sinulle on kerrottu, se ei ole totta ja sinä tiedät sen.” Miesääni jatkoi. Havaitsin tässä vaiheessa soittajan kuulostavan hämmästyttävän paljon Esalta. ”Kuka siellä on?” Kysyin jo huomattavasti ärtyneemmällä äänensävyllä. ” Kyllä sinä tiedät, minä..Esa” Tässä vaiheessa sain tarpeekseni ja katkaisin puhelun. Olin sen verran ehtinyt kiihtyä yllättävän puhelun aikana etten takuulla tulisi saamaan enää unta. Päätin ottaa viileän suihkun ja yrittää selvittää päätäni ja kylmän veden valuessa pitkin vartaloani mieleeni heräsi epäilys voisiko Saastamoinen olla pilasoiton takana. Jätkällä ei ollut tunnetusti tilannetajua ja hän oli lievästi sanottuna kusipää mutta oli vaikea uskoa hänenkään tällaista tekevän varsinkin kun minkäänlaista motiviakaan en keksinyt. Tuskin hän edes vielä tiesi tapahtuneesta.

Tultuani suihkusta kuulin puhelimeni taas soivan ja soittaja oli taaskin tuntematon numero. Laitoin puhelimen äänettömälle.

Itkettyäni ja käveltyäni lohduttomana ympäri asuntoa olin jossain vaiheessa uupunut ja nukahtanut lopulta sänkyyni. Herättyäni olin jo hetkeksi unohtanut surullisen uutisen veljestäni. Hamuilin kännykkäni yöpöydältä katsoakseni kellonajan joka näytti olevan puoli kuusi aamulla. Huomasin myös saaneeni 13 puhelua, kaikki tuntemattomasta numerosta. En ollut ehtinyt laskea kännykkää edes kädestäni kun se alkoi soida. Mitään ajattelematta vastasin samantien.

”Kuuntele äläkä nyt katkaise!” Tuttu miesääni huudahti hätäisesti. ”Ymmärrän että sinun on vaikea uskoa tätä, olisi itsekin mutta minä en ole kuollut. Kukaan muu ei saa tietää kuin sinä. Sä oot ainut keneen mä luotan” Yritin sanoa väliin että jos häiriköinti ei lopu niin teen poliisille tutkintapyynnön asiasta mutta ääni puhelimessa jatkoi. ”Tässä on todella iso kuvio kyseessä, siis jotain ihan sairasta. Mä tuun sinne ja selitän sulle kaiken..” Ääni kuulosti jo todella epätoivoiselle ja mielestäni jopa säikähtäneelle. En voi kieltää ettenkö itsekin olisi ollut pelästynyt, samaan aikaan koin itseni vihaiseksi ja surulliseksi enkä todellakaan kestänyt enää kuunnella. ” Jätä mut rauhaan” Sain sanotuksi. ”Mä oon tulossa nyt sun luo, oon siellä kuudelta. Selitän oikeesti sulle kaiken, mä tarviin apua tai pian oon kuollut oikeasti”. Tämän jälkeen soittaja katkaisi puhelun.

Katsoin kelloa, se näytti olevan kahtakymmentäneljää vailla kuusi. Tunsin sydämeni jyskyttävän rinnassani ja pulssini tihenevän katsoessani ajan kuluvan. Kellon ollessa varttia vailla harkitsin soittavani poliisille mutta olin jo liian utelias näkemään kuka kaiken takana olikaan, jos soittaja oikeasti oli tulossa luokseni. Pieni osa sisälläni toivoi soittajan olevan oikeasti veljeni. Kellon ollessa viittä vailla pyörin jo hysteerisenä ympyrää asunnossani tuijottaen silmä kovana kännykän kelloa. Kellon näyttäessä tasan kuusi olin jo niin hermostunut ettei kännykkä meinannut pysyä käsissäni niiden vapinan vuoksi. Minuutin yli. Viisi yli.

Lähdin kävelemään ikkunaa kohti seuratakseni kadun vilinää sillä unta en enää tulisi saamaan. Juuri silloin ovikello soi ja kännykkä putosi kädestäni. Tunsin adrenaliinin virtaavaan kehossani ja otsasuonen pullistuvan kävellessäni ripeästi avaamaan ovea. Tempaisin oven auki ja jäin tuijottamaan.. Esaa. Tunsin veren pakenevan päästäni ja meinasin lyyhistyä maahan kun tunsin saavani tukea ja veljeni kaksoisolennon taluttavan minua sohvalle istumaan. Pää polvissani kuulin askelien kulkevan edessäni edestakaisin. En uskaltanut hetkeen nostaa päätäni katsoakseni vierasta kotonani.

”Anteeksi tämä järkytys. Tarkoitus oli ottaa suhun yhteyttä ennen kun saat kuulla mun kuolemasta.” Sana ”kuolemasta” kuulosti hyvin sarkastiselle. ”Selitä” Töksäytin tuijottaen lattiaa pidellen käsilläni kiinni tärisevästä päästäni. Kuului syvä huokaus. ”Mä olen sun veli. Olen myös agentti ja Saastamoinen Venäjän mafian kätyri. Sain viime viikolla tietää Saastamoisen henkilöllisyyden, ja menetin sen vuoksin melkein henkeni. Henkilö joka makaa ruumishuoneella, on hallituksen luoma klooni minusta.” Sain tähän väliin suunvuoron. ”Saastamoinen ei kuulosta venäläiselle nimelle.” Nostin katseeni ja silmämme lukittuivat. ”Hänen oikea nimensä on Dimidri.” Esa sanoi vakavalla äänellä. En ole ikinä kyseenalaistanut veljeäni enkä kyseenalaistaisi nytkään. Niin outoa kuin tämä onkin niin pakko sen oli olla totta. Olinkin aina kuvitellut aistivani Saastamoisessa jotain epäilyttävää ja nyt jälkeenpäin mietittynä hänestä tosiaan löytyi hieman venäläisiä piirteitä.

Lyhyestä virsi kaunis

 Olen aina ollut haaveilija ja rakastanut kirjoittaa. Varsinkin hankalissa elämäntilanteissa olen paennut omaan mielikuvitusmaailmaani jossa olen kehitellyt milloin minkäkinlaisia tarinoita rönsyilevineen sivujuonineen. Osa näistä on päätynyt paperille, osa ei. Täällä blogissa tulet näkemään niin pitkiä, kuin lyhyitäkin kertomuksia enemmän tai vähemmän kieli poskessa kirjoitettuna. Olen kovasti kiinnostunut ihmismielestä sekä kauhugenrestä mistä voitkin päätellä minkä tyylistä tekstiä enimmäkseen näpytän. En ota itseäni kovin vakavasti kirjoittana, älä sinäkään. Palautetta ja ideoita otan mielelläni vastaan. Tervetuloa!

-Haihattelija