12 markkaa
Tänään
on 28 päivä joulukuuta, vuonna 1921. Päässä humisee. Hirveä
hälinä. Joku huutaa ja jostain päin kuuluu niiskutusta. Iso käsi
tarraa olkapäästä. Haistan hien ja tupakan. Isokätinen mies ohjaa
minut ulos kirkosta ja puristaa ranteesta niin kovaa että sattuu. 12
markalla se minut osti. Me kävellään rivakkaa Joukahaisen luo. Se
on minun uuden perheen suomenhevonen. Pysähdyn kärryjen viereen
katsomaan sitä.
”Kyytiin
siitä.” Minut ostanut mies sanoo karhealla, matalalla äänellään.
Muuta se ei sano koko matkan aikana, rykii vain tuon tuostakin.
Taivas on sininen, hevonen hörähtelee välillä ja tietä
päällystävä lumi narskuu Joukahaisen kavioiden ja kärryjen
pyörien alla kulkiessamme kohti uutta kotiani. Matka tuntuu kestävän
iäisyyden. Tie on suora ja toisella puolella on pelkkää metsää.
Välillä vasemmalla näkyy taloja, ja peltoja. Tuijotan suoraan
eteeni ja yritän käsittää mitä tapahtuu. Olo on niin
epätodellinen. Pelko ja suru tuntuvat kylläkin todelta, ja kylmyys.
Nipistän itseäni polvesta ja toivon herääväni. Hätkähdän
isokätisen miehen rykäistessä kovempaa kuin aikaisemmin. En
uskalla katsoa sitä, en edes kunnolla tiedä miltä se näyttää.
Iäisyyden
jälkeen käännymme kapeammalle tielle ja sen päässä näkyy
punainen talo. Lähempää katsottuna näkee maalin rapistuneen
reippaasti. Tilalla on pieni talli ja sen takana pieni pelto. Nousen
kärrystä ja jään seisomaan Joukahaisen viereen. Pian jalkojeni
viereen ilmestyy suurempi pari. Nostan katseeni ja kohdistan sen
ensimmäistä kertaa isännän silmiin. Se on vanhan näköinen.
Varmaan satavuotias. Päälaelta se on jo kaljuuntunut mutta pään
sivuilla on vielä tummaa tukkaa jäljellä. Myös parta ja viikset
kasvavat tuuheana. Se saa sen pään näyttämään tosi pieneltä,
vaikka se on tosi pitkä. Vähän hintelä kylläkin. En koko
7-vuotisen elämäni aikana ole nähnyt yhtä kauhistuttavan näköistä
ukkoa. Jahka ilkeää. Ukon nimi on Johannes Nikkanen.
Katsekontaktimme päättyy kolmannen miehen liittyessä joukkoomme.
Se näyttää kiltiltä. Sillä on isot, pyöreät ruskeat silmät ja
iso pää. Se ei ole niin pitkä kuin Johannes, mutta tukkaa sillä
on enemmän. Sellaiset kunnon kiharat. Nuorempikin se taitaa olla. Se
vilauttaa nopean hymyn kun meidän katseet kohtaa mutta kääntää
pään äkkiä pois ja hieroo niskaansa.
”Nuutti,
tässä on Eero Laitinen. Se tulee asumaan meijän luo. Vie
Joukahainen talliin ja jukoliste teekkin kaikki oikein, tai vetehinen
tulee ja nappaa.” Johannes kähisee kiharapäälle, joka luo minua
kohti nopeita pelokkaita vilkaisuja ja tekee sitten työtä
käskettyä. Minun ja Johanneksen matka jatkuu torppaa kohti. Mietin
mikä mahtaa olla vetehinen. En uskalla kysyä. Kävelen isännän
vanavedessä sisälle tupaan ja nenään tulvii tunkkainen haju.
Tuvassa on tummat hirsiseinät ja iso hirsipöytä. Huoneen päädyssä
on sänky jossa istuu vanha, väsyneen näköinen huivipäinen eukko.
Se luo minuun lyhyen mulkaisun ja kysyy sitten Johannekselta:
”Paljonko
tuosta rääpäleestä?”
”12
markkaa.” Johannes vastaa.
”Jassoo.
Mikskäs sitä poikaa kutsutaan?” Vanha nainen kysyy. Minä en
uskalla vastata.
”Eikö
se ossaa puhua?” Vanha nainen jatkaa.
”Laitinen,
Eero Laitinen on minun nimeni, rouva.” Esittelen itseni.
”Tiijäkkös,
Eero, tässä talossa tehdään töitä eikä laiskotella, onko
selevä?” Vanha nainen kysyy ilkikurisella äänellä. Pian tämän
jälkeen vanha nainen kuorsaa sängyllä, Johannes ja Nuutti on
ulkotöissä ja minä kuuraan lattiaa.
Katson
rosoista jäänpintaa istuessani Joukahaisen selässä sen kulkiessa
rauhallista tahtia kohti rantaa. Keikun puolelta toiselle sen paksun
selän päällä. Kuu mollottaa taivaalla ja ilma on tyyni. Silti
tunnen oloni pelokkaaksi. Puristan Joukahaisen paksua harjaa
nyrkkeihini ja katselen kaukana siintävää rantaviivaa ja sen
takana sijaitsevaa valkoisten puiden metsää. On niin kylmä että
hengitykseni höyrystyy. Höyryä tulee suustani niin paljon että
ympäristö muuttuu nopeasti kauttaaltaan sumuiseksi. Hiljaa
kaukaisuudesta, takaamme, alkaa kuulua ratinaa. Kuulostaa siltä kuin
jää pettäisi altamme. En näe enää muuta kuin sumua. Sydämeni
hakkaa tuhatta ja sataa ratinan lähestyessä. Vaikka näköaististani
ei ole hyötyä, tiedän että minua lähestyy vetehinen. Se on
tullut jään alta ja on nyt minun perässäni viedäkseen minut
mukanaan. En uskalla kääntyä vaan alan sen sijaan potkimaan
ratsuni kylkiä hullunlailla saadakseni siihen vauhtia, mutta se on
pysähtynyt. Se on jäätynyt paikalleen. Kuulen vetehisen
hengityksen lähelläni ja sen vastenmielisen rykimisen. Avaan
silmäni. Suuri jalkapari seisoo silmieni edessä. Nostan katseeni ja
kohtaan Johanneksen kylmät silmät. Se polttaa piippua ja katsoo
minua hengittäen raskaasti. ”Ylös!” Se huutaa. Nousen hitaasti
ylös tuvan lattialta. Raajani ovat vielä kohmeessa kylmästä,
vaikka olen nukkunut takki päällä. Noustessani ylös päässä
alkaa pyöriä. Mahassa kurisee. Katson kysyvästi Johannesta. ”Mitä
pällistelet siinä. Haluatko sinä opinahjoon vai et? Minä en ehi
sinua viemään kun töitä riittää ja Nuutti on tyhmä jullikka.
Sen kanssa sinä vuan eksysit. Ala tulla niin minä kerron minne päin
männä.” Johannes viittoo ja lähtee marssimaan ovea kohti.
Ehdittyäni ottaa yhden askeleen hänen ollessa jo ovella, käheä
rääkäisy kajahtaa ilmoille ja pysäyttää meidät molemmat. ”Kai
sitä Johannes pittää tuolle jässikälle evästä antoo matkaan.
Ota poika. Siinä pöydällä on kahvileipee jälellä.” Talon
emäntä vinkkaa sängyn pohjalta. Vilkaisen nopeasti Johannesta ja
kävelen rivakasti pöydän äärelle, jossa odottaa pienen pieni
köntti leipää. Survon sen takin taskuuni ja säntään Isännän
perään. Kylmä viima tuntuu luissa ja ytimissä heti ulos astuttua.
Johannes kävelee nopein askelin pihamaan poikki minä vanavedessään.
Pääsemme pian tienristeykseen. ”Kävele vuan suoraan ja pidä
silmällä vasenta laitaa. Kun niät mehtäpolun niin lähe
kulukemmaan sitä pitkin. Se vie metän poikki ja siellä tulee
toinen tienristeys. Kiänny oikealle ja jatka suoraan kunnes niät
koulurakennuksen. Älysitkö?” Johannes kysyy. Nyökkään
hädissäni vaikka en ole ihan varma muistanko ohjeita. ”No ala
männä sitten!” Johannes ärähtää ja tönäisee minua isolla
kädellään. Lähden juoksemaan tietä pitkin katsoen vähän väliä
vasemmalle. Pian näen metsäpolun ja hetken emmittyäni lähden
hitain askelin metsän siimekseen. Minulla on kylmä ja nälkä.
Pelottaa. On vielä hämärää ja pelkään eksyväni. En uskalla
kuitenkaan palata takaisin kotiinkaan. Pissattaakin kovasti. Lämmin
neste valuu jalkojani pitkin, se helpottaa. Kohta on kuitenkin
entistä kylmempi. Purskahdan itkuun. Jos olisin vielä oikeassa
kodissa, niin äiti ottaisi syliin ja lohduttaisi. Miksi sen piti
mennä taivaan isän luo ennen aikojaan? En voi estää itseäni
tuntemasta vihaa äitiä kohtaan sen vuoksi. Jätti minut yksin, niin
kuin isäkin. Sille en osaa olla kuitenkaan niin vihainen kun en
ikinä sitä tavannut. Niistän koirakkaisiini ja istun puunjuureen.
Sureminen on uuvuttavaa puuhaa. Kaivan leivänkannikan takintaskusta
ja puraisen siitä suuren palan. Kuuntelen puiden huminaa ja pyydän
mielessäni hiljaa anteeksi äidiltä. Syötyäni evääni loppuun,
pyyhin viimeiset kyyneleet poskiltani ja nousen ylös katselemaan
ympärilleni. Vetehinen putkahtaa mieleeni ja pelko valtaa minut
taas. Juoksen takaisin päätielle ja jatkan siitä vastentahtoisesti
matkaani uuteen kotiini. Menen talon emännän luo, se ymmärtää.
Pihaa lähestyessäni kuikuilen arasti ympärilleni. Pysähdyn. Näen
Johanneksen kulkevan talon viertä pitkin. Käyn pitkäkseni
lumihankeen ja odotan hänen menevän sisälle. Oven pamahtaessa
kiinni lähden juoksemaan kohti tallia.
Heinien
tuoksu ja Joukahaisen hörähdys toivottaa minut tervetulleeksi
käymään peremmälle. Täällä on edes hieman lämpimämpi kuin
ulkona. Housuni ovat menneet koppuraisiksi. Niitä ihmetellessäni
havahdun tunteeseen että en ole ainut ihminen tämän katon alla.
Joukahaisen karsinan vieressä on muutaman neliömetrin kokoinen alue
jossa on sen satula ja muita tarvikkeita, sekä heinäpaaleja.
Heinäpaalien päällä istuu Nuutti. Se katsoo minua uteliaasti.
”Ethän kerro että minä tulin tänne, ethän?” Kysyn hädissäni.
Nuutti tyytyy hymyilemään vienosti ja pudistamaan päätänsä.
Sitten se kääntää katseensa minun housuihin ja kysyy virnistäen:
”ku-kusitko sää ho-housuun?” Punastun ja tuijotan jalkojani.
”Se lämmittää. Mutta sitten se muuttuu lumeksi.” Se jatkaa.
Nyökkään vuorostani ja kävelen hitain askelin sitä lähemmäs ja
istun heinäpaalille. Istumme molemmat pitkän tovin hiljaa. ”Mikä
se vetehinen on?” Minä kysyn. Nuutti kavahtaa utelulleni ja
tuijottaa hetken lattiaan. ”Se on sellanen…hirviö. Se, se tulee
ja tappaa jos ei tee niin kun Johannes sanoo.” Se kertoo vakavana.
Minua pelottaa. Havahdun ulkoa kuuluviin, lähestyviin askeliin.
Säikähdämme molemmat, Nuutti ehkä jopa minua enemmän. Säntään
nopein askelin avaamaan karsinan oven ja käyn kyykkyyn Joukahaisen
viereen. Täältä minua ei näe.
Kuulen
oven aukeavan ja askelien hitaan kopinan lähestyvän ja kulkevan
karsinan ohitse. Ne pysähtyvät heinäpaalien luo. ”Älä mäne
minnekkään, istu. Senkin tyhmä paska.” Johannes sanoo. ”Ei ei
ei…” Kuulen Nuutin vaikeroivan. Vaatteiden kahinaa. ”En
halua..Elä Johannes, elä kiltti taas!” Nuutti sopertaa ja
kuulostaa kuin se itkisi. Rykimistä. ”Niin kauan kun sää
saatanan vähä-älynen mulkku asut minun katon alla niin sinä teet
niin kun käsketään!” Kuulen Johanneksen ärjyvän. ”Mutta
si-sinä lupasit että mää suan lähtee kun… kun minä oon 18
vuotta. Minä oon jo jo…” Nuutti änkyttää. Kuuluu kova läimäys
ja Nuutti alkaa itkeä kovempaa. ”Minne sinä muka mänisit, tyhmä
paska? Et sinä yksin pärjää. Nyt suu auki.” Johannes kähisee
ja hengittää raskaasti. Kuuluu uusi läimäys ja Nuutti parkaisee.
”Suu auki!” Johannes karjaisee niin kovaa että säpsähdän.
Pelkään niin paljon että tärisen. Nojaudun karsinan seinää
vasten. ”Tai vetehinen tulee hakemaan sinut.” Johannes jatkaa.
Hiljaisuus. Pian alkaa kuulua huohotusta ja omituista maiskutusta.
Onkohan nyt jo rauha maassa? Miksi ne ei enää puhu? Uteliaisuuteni
herää ja nousen hiljaa ylös kurkistaakseni karsinan yli nähdäkseni
mitä tapahtuu. Näen Nuutin istuvan siinä missä aikaisemminkin, ja
Johannes seisoo sen edessä. Hämmästyn kun näen että Johanneksen
pippeli on Nuutin suussa. Nuutin silmistä tulee kyyneliä ja se
kakoo. En ymmärrä mitä tapahtuu mutta kaikki ei tunnu olevan
kunnossa. Tässä on jotain väärää. Olen niin hämmentynyt ja
järkyttynyt että jään vain seisomaan paikalleni. Johannes
kääntää yllättäen katseensa minua kohti ja puhdas raivo
ilmestyy sen kasvoille. Mitään ajattelematta ryntään ulos
karsinasta ja lähden juoksemaan. Kuulen Johanneksen huutavan ja
juoksevan perässäni. Kyyneleet valuvat silmistäni kun juoksen ulos
pihan poikki tietä kohti. Hengitys meinaa salpautua. Mitään ei
enää kuulu perästä. Käännyn katsomaan olkani taakse, eikä
Johannesta enää näy. Hidastan tahdin kävelyvauhtiin. Pakko
pysähtyä vähäksi aikaa. Laahustan tien vieressä olevan metsän
reunikkoon ja käyn makaamaan mahalleni lumen sekaan. Minun kasvot
ovat kohti torppaa että näen jos joku jahtaa. Sydän hakkaa tosi
lujaa ja alkaa itkettää. Tärisen ja ajattelen äitiä. Mieleen
palaa näky tallin tapahtumista. En ymmärrä. Haluan äidin luo!
Näen jonkun kävelevän pihamaalta hitaasti minua kohti. Sydämeni
alkaa hakkaamaan entistä lujempaa. Se onkin vaan Nuutti. Makaan
paikallani enkä tiedä mitä tehdä. Minua hävettää. Odotan että
Nuutti tulee luokseni. Se seisoo nyt edessäni ja ojentaa sen lyhyen
käden minua kohti. Tartun siitä kiinni ja nousen ylös.
Pyyhkiessäni nenääni se sanoo että kaikki on hyvin. Johannes
sanoi sille että me saadaan lähteä. Niistän käsiini ja halaan
sitä. Se kiertää kädet minun kaulalle ja sanoo että se pääsee
pois. Että Johannes antaa sille 12 markkaa. Sen ote kiristyy minun
kaulalla. Suljen silmät ja näen äidin.
